tiistai 22. lokakuuta 2013

Aikaoptimisti



Aluksi hykertelin. Glorian marraskuun numerossa tiedettiin kertoa, että meille parantumattomille multitasking-suorittajille ja viime tipan -naisille on vihdoin kehitelty fiinimpi nimi. Aikaoptimisti. Heh, heh.  Hetken päästä ei naurattanut enää ollenkaan.

Tunnistin itseni jutusta oitis. Looginen järjestelmällisyys ja suunnitelmallisuus ei ole koskaan ollut meikäläisen vahvinta osaamisaluetta.  Ajattelen näppärästi ehtiväni yhden päivän aikana suorittamaan ne projektivaiheessa olevat noin 128 erilaista hommaa. Hyppelehdin tehtävästä toiseen sujuvasti ja keskittymiskyky on pääsääntöisesti nolla. 
Mä nopeesti vaan vastaan tähän sähköpostiin ennen palaveria. Ihan sekunnissa ripustan nämä pyykit kuivumaan vaikka mies jo odottaa autossa (...ja sitten heitän vielä roskapussin roskalaatikkoon...). Oikeastaan mun pitäisi jo lähteä ajamaan töihin mutta mä vielä äkkiä tsekkaan onko lapsella puhtaita vaatteita kaapissa koulupäivää varten. Joo mä voin hommata töihin sitä ja tätä, pikkujuttu. Ajan autoa, luen karttaa, puhun puhelimessa ja lisään ripsaria - samaan aikaan. Pääkopasta kuuluu vain rahinaa, kun kelaan onko kaikki hommat hallussa. Because I can.

Aikaoptimistin to do -listaan pukkaa siinä määrin pikkujuttuja, ettei niiden suorittaminen ole minkään fysiikan lakien puitteissa mahdollista tehdä normaalilla vuorokausirytmillä. Puhun nimenomaan suorittamisesta, koska aikaoptimisti järjestää puuhailullaan kiireensä ihan itse. Ei sillä, etteikö sitä haluaisi tehdä kaiken ajoissa. Stressikäyrä piippaa punaisella, kun tahkoan lupaamiani "pikkujuttuja" yötä myöten. Usein ne valmistuvatkin sillä kuuluisalla viimeisellä minuutilla silmäpussien venyessä ja sydämen pamppaillessa.

Aikaoptimisti (lue: minä) on surkea delegoimaan asioita. Ajattelen monesti, että sehän on jo tehty siinä vaiheessa kun homman on selittänyt jollekin toiselle. Tai että joutuisin venailemaan, että mies  laittaisi tiskit koneeseen *OMG*... Totuus kuitenkin on, että juuri se pikkuhomma estää keskittymisen siihen isompaan kokonaisuuteen, joka ihan oikeasti pitäisi saada valmiiksi. Kierre on valmis. 

Surullista kyllä, Glorian jutun mukaan aikaoptimistin kaltaiset supersuorittajat pystyvät venyttämään itsensä äärirajoille jopa vuosia. Kukas sitä nyt ehtisi pohtimaan omaa jaksamistaan? Stoppi tuleekin jutun mukaan vasta siinä vaiheessa, kun hihna katkeaa totaalisesti. 
Aika optimisti - kuvitteli hoitavansa valmiiksi koko maailman.

Glorian ohjeiden mukaan kiireen keskellä pitäisi häsäämisen sijaan rauhoittua ja vetää syvään henkeä (puuuffff), tehdä listoja töistä ja merkitä ne kalenteriin varaamalla tarpeeksi aikaa niiden suorittamiseen (no olen yrittänyt mutta aina jotain häppeninkiä iskee väliin...), luopua ylimääräisestä (tämä on vaikea rasti) ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan (...eh, mahdotonta).  

Hyväksyn sen tosiasian, etten tuskin koskaan muutu järjestelmällisyyden kukkaseksi. Meillä elämässä tulee aina olemaan ripaus kaaosta mukana. Silti tiedostan, että opettelemalla priorisoinnin ja karsimisen taidon saisi arkeen edes hitusen järjestystä. Miksi se on niin vaikeaa? Melkein mahdotonta? Ja kun erinäisten selfhelp-oppaiden ahmimisen jälkeen jaksaa hetkellisessä tarmonpuuskassa olla suunnitelmallinen ja zenmäisen tyyni, niin elämä on niin smoothia että.
Kaikkein suurin haaste taitaa olla muuttaa omia pinttyneitä tapojaan. Olisiko tähän keksitty joku pilleri?




sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Juhlahumua & valkoiset callunat


Takana vauhdikas viikonloppu. Meidän nelihenkisestä perheestä 50 prosenttia viettää syntymäpäiviään lokakuussa: ensin minä ja pellavapäinen juniori pari päivää myöhemmin. Viikonloppu meni siis juhlahumussa. Perjantaina istuttiin iltaa veljeni ja hänen vaimonsa kanssa, ja lauantaina kestittiin muuta sukua. Kivaa kun ympärillä on säpinää, miksei juhlia voisi järjestää useamminkin? Jotenkin sitä vaan vajoaa tähän työ-päiväkoti-kauppareissu-koti-harrastukset -rumbaan, vaikka pienet illanistujaiset piristäisivät arkea mukavasti.

Sen verran hauskat kemut oli, että kuvat jäivät ottamatta... Katsellaan siis taas vaihteeksi kuvia meidän kuistilta...lupaan, että seuraavassa postauksessa nähdään jo jotain muitakin kuvakulmia! Valkoiset callunat kannoin kotiin peräti Tampereelta asti. Olin torstaina työreissulla ja heräteostoksena nappasin mukaan ne kaupasta. Löysin cittarista myös ihkut Anno-sarjan paperitähtivalot, jotka aion viritellä ensi viikolla esille.

Sunnuntaita vietettiin sitten perinteiseen tapaan esikoisen lätkäpelissä pääkaupunkiseudulla. Myönnän, että pojan jääkiekkoharrastuksen myötä musta on kovaa vauhtia kasvanut kunnon lätkämutsi, joka jännittää kaukalon laidalla joukkueen puolesta. Eihän tässä näin pitänyt käydä!